Taustaa

Ajattelin nyt heti aluksi vähän valottaa taustoja valmistautumisestani kaudelle 2013: Syksyllä päätimme, että nyt lähdetään tosissaan kehittämään heikointa osa-aluettani uintia, mikä oli mahdollista Turun Seudun Urheiluakatemian ja kokeneempien turkulaisten triathlonistien sekä uintivalmentajamme Janin avustuksella. Niin minä sitten eräänä syyskuun aamuna löysin itseni hermostuneena kiskomasta uikkaria päälleni uimahallin suihkutiloissa, sillä pian menisin tekemään uintitreeniä ihan oikeiden uimareiden kanssa!

Ensimmäisillä kerroilla keskityttiin lähinnä korjailemaan uintitekniikkaani uuden uintivalmentajani Antin kanssa. Olin innoissani, sillä tekniikkamuutosten myötä edellisen talven uinnit pilannut olkapääni oli täysin oireeton, vaikka uintimääriä lisättiin hurjasti! Aikaisemmin minulle kertyi uintitreenejä kahdesta kolmeen kertaa viikossa, mutta nyt ohjelmaani sisällytettiin viisi uintitreeniä. Päätimme siis panostaa täysillä uintiin ja jättää vahvemmat osa-alueeni pyöräilyn ja juoksun vähemmälle.

Syksyn treenit sujuivat loistavasti ja uintikuntoni parani nopeasti. Olin ihmeissäni, miten paljon helpompaa uiminen oli, kun tekniikka oli paremmin hanskassa. Vielä lisää intoa treenaamiseen toi yhteistyösopimus ruotsalaisen urheiluvälinefirman Venkanton kanssa. Myös pyöräily ja juoksu sujuivat hyvin, vaikka ajallisesti en pystynytkään treenaamaan niitä yhtä paljon kuin aikaisemmin; uintitreenit kun veivät suurimman osan voimistani. Loppuvuodesta sain yhteydenoton myös Orcalta, espanjalaiselta erityisesti triathloniin suuntautuneelta urheiluvälinefirmalta, ja Orbealta, Espanjan suurimmalta pyöräilyfirmalta, jotka olivat yhdessä kokoamassa maailmanlaajuista triathlonisteista koostuvaa Orbea-Orca-tiimiä.

Joulu meni, ja uusi vuosi 2013 alkoi loistavasti treenienkin sujuessa ongelmitta. Olin lisäksi välttänyt pahemmat flunssaepidemiat ja juoksukuntonikin alkoi treenitulosten perusteella olla taas ihan kohtuullisella tasolla vuodentakaisen nilkkavamman jälkeen. Tammikuun puolessa välissä Pajulahdessa oli uintipainotteinen triathlonleiri, jonka jälkeen olkapää hiukan kiukutteli, mutta onneksi se rauhoittui muutaman päivän uintitauolla.

Alkuvuodesta aloitin myös punttitreenin muutaman vuoden tauon jälkeen, sillä olenhan minä vähän turhan ”rimpula” triathlonistiksi, eikä lisävoimasta olisi haittaa. Siellä minä sitten raavaiden punttimiesten sekaan menin nostamaan penkkiä katu-uskottavasti pelkällä tangolla. No eipä tuo haitannut!

Helmikuun alussa tapahtui sitten muutos: Eräässä uintitreenissä oikea olkapääni tuli kipeäksi. En asiaa suuremmin murehtinut, sillä ajattelin olevani vain hieronnan tarpeessa kovien treenien jäljiltä. Menin siis seuraavana aamuna taas normaalisti uimaan, eikä olkapääkään ollut mitenkään erityisen kipeä. Treenin jälkeen se kyllä särki, mutta laitoin siihen kylmää ja olin tyytyväinen, että seuraava uintitreeni olisi vasta parin päivän päästä, joten olkapää ehtisi kyllä siihen mennessä rauhoittua. No seuraava uintitreeni tuli, ja tein sen kuten ohjelmassa luki, mutta loppuverryttelyssä kipu oli jo sitä luokkaa, että oli pakko vaihtaa vapaauinnista selkä- ja rintauintiin. Kyllähän kunnon urheilijan täytyy vähän kipua kestää, sillä eihän tärkeitä treenejä voi kesken jättää! Enpä minä siinä kohtaa arvannut, ettei seuraavaa kunnon uintitreeniä olisi kuukausiin…

Olkapään särky oli sitä luokkaa, että minun oli pakko jättää seuraavan viikon uinnit väliin, mutta päätin kuitenkin mennä altaaseen tekemään kunnon potkutreenin, kun minulla oli ihan uudet räpylätkin (niillä muuten pääsee KOVAA!). No seuraavana päivänä minun sitten oli tarkoitus tehdä juoksutreeni hallissa, mutta - lieneekö syynä ollut edellisen päivän kova potkutreeni vai uusi punttiohjelma vai jokin aivan muu - alkuverrytellyssä polveni kipeytyi oudosti. Aloitin kuitenkin treenin, koska kipu ei ollut niin kova ettenkö olisi pystynyt juoksemaan. Polvi alkoi kipeytyä enemmän treenin edetessä, joten soitin isälleni, joka käski minun jättää treenin kesken varmuuden vuoksi, jotta pystyisin tekemään seuraavaksi päiväksi suunnitellun paljon tärkeämmän juoksutreenin. Enpä minä siinäkään kohdassa arvannut, että pystyisin tekemään kyseisen tärkeän treenin vasta parin kuukauden päästä...

Helmikuun puolessa välissä tilanteeni oli siis seuraavanlainen: Olkapään kipu esti uintiharjoittelun täysin; polvessa juoksijanpolvi esti sekä juoksu- että pyöräilyharjoittelun, eikä kuntouttavien lajien kuningas vesijuoksukaan onnistunut oireitta; punttitreenistäni pystyin tekemään vatsa- ja selkäliikkeet. Siis harjoitteluni oli vain ja ainoastaan lihaskuntoa. Mutta tietenkin, kun kyseessä olen minä ja kohonnut alttiuteni tapaturmiin, onnistuin eräässä treenissä polttamaan alaselkäni verille asti tehdessäni istumaannousuja hiukan turhan innokkaasti. Kyllä, se todella on mahdollista ja minulla on edelleen alaselässä kunnon arpi tapahtuneesta. Näin siis myös vatsalihastreeni jäi pois ohjelmasta ja jäljelle jäi selkälihasten treenaaminen. En tiennyt itkeäkö vai nauraa! Onneksi selän palovamma parani jo viikossa.

Kuukauden juoksu- ja pyöräilytauon jälkeen pääsin vihdoin hiukan kokeilemaan juoksemista, ja ilokseni huomasin polven kestävän sitä! Myös pyörälenkit tulivat kuvioihin pikku hiljaa, mutta niissä polven oireilu oli herkempää kuin juostessa. Uintia kävin myös kokeilemassa, mutta olkapää oli parin kuukauden täydellisestä uintitauosta huolimatta edelleen yhtä huonossa kunnossa. Pyörä- ja varsinkin juoksulenkkien avulla pääkoppa kuitenkin pysyi kasassa, vaikken altaassa mitään voinutkaan tehdä!

Toukokuun alussa menin tapaamaan erästä fysioterapeuttia, jonka olin kuullut hoitaneen uimareiden olkapäitä kuntoon. Nina osoittautuikin erittäin tehokkaan ja asiantuntevan oloiseksi. Lihasepätasapaino ja -heikkous lapojen seudulla yhdistettynä yliliikkuviin niveliin vetää olkapääni luonnostaan väärään asentoon keskilinjan etupuolelle, mikä erityisesti uinnin valtavissa toistomäärissä veden vastusta vasten on todella haitallista olkapäälleni. Sain siis tehtäväkseni muutamia liikkeitä, joiden on tarkoitus vahvistaa lavan seudun lihaksia ja siten korjata olkapäiden virheasentoa.

Voin kertoa, että Ninan tekeminä liikkeet näyttivät hirvittävän paljon helpommilta kuin mitä ne minun tekeminäni olivat! Hyvä ystäväni Meija naureskelikin vieressä, kun väänsin salilla naama punaisena ja otsa kurtussa keskittynyt ilme kasvoillani ja minimaalinen yhden kilon käsipaino kädessäni. Oli kuulemma huvittavan näköistä! :D

Onneksi tässä keväässä on ollut positiivistakin urheilun saralla, sillä toukokuussa juostuissa sm-maastoissa voitimme Turun Urheiluliiton joukkueella kultaa N22-sarjassa! Irtiottokyky oli kyllä itselläni ihan kateissa, sillä en ole pitkään aikaan päässyt tekemään kovaa juoksutreeniä, mutta muuten ihan hyvä juoksu ja suomenmestaruushan on aina upea juttu!

Viikkoa myöhemmin kilpailtiin duathlonin perusmatkan suomenmestaruuksista Seinäjoella. Matkat olivat siis 10 km juoksu, 44 km pyöräily ja 5 km juoksu. Etukäteen jännitti kovasti, miten mahdan kisasta selvitä, sillä enhän ollut pystynyt treenaamaan juuri lainkaan pariin edeltävään kuukauteen! Hyvin oli siis herkistelty.(; Kisa lähti kuitenkin hyvin käyntiin, ja juoksu kulki paremmin kuin olin odottanut. Ensimmäinen vaihto ei kuitenkaan mennyt ihan putkeen: Vaihtopaikalle tullessani join nopeasti, laitoin kypärän päähän ja lähdin kovalla vauhdilla taluttamaan pyörää ulos vaihtopaikalta, kunnes kuulin isäni huutavan, että lenkkarit jäivät jalkaan. Meinasin siinä kiireessä jättää kengät siihen paikkaan, mutta siitähän olisi seurannut aikasakko, joten omalle paikalleen ne oli vietävä. Lähdin siis uudestaan taluttamaan pyörää ulos vaihtopaikalta, mutta nyt mittari naputti pyörän pinnoihin, ja minun piti sitäkin ruveta siinä säätämään. Kun vihdoin pääsin ulos vaihtoalueelta, toisen pyöräilykenkäni kiinnityskuminauha (jonka pitäisi pitää kenkä vaakatasossa siten, että se on helppo laittaa vauhdissa jalkaan) katkesi ja se kenkä sitten raahautui maata pitkin. Vauhtiin pääseminen ei siis sujunut ihan suunnitelmien mukaan! Kaiken lisäksi, kun vihdoin sitten meinasin ruveta kunnolla polkemaan, tajusin, että satulani oli vääntynyt ihan pystyyn ja sojotti 45 asteen kulmassa maata kohti! Yritin siinä vauhdissa pomppia sen päällä, mutta eihän se satula mihinkään enää vääntynyt.. Yritä siinä sitten polkea 44 kilometriä! Pakko myöntää, että meinasi kyllä pikkuinen epätoivon tunne tulla! Onneksi pyöräily kuitenkin lähti yllättävän hyvin kulkemaan. Viimeinen juoksuosuus oli todellinen taistelu väsymystä vastaan, mutta selvisin ja N23-sarjan suomenmestaruuskin tuli!

Duathlonin jälkeen vasen jalkapöytäni oli todella kipeä, enkä oikein pystynyt edes astumaan sen päälle. Lisäksi parin seuraavan päivän ajan pehmeällä sohvallakin istuminen oli täyttä tuskaa satulan ei niin kovin ergonomisen asennon vuoksi! Tuskien taival ei siis vielä maaliin päättynytkään.:D 

Duathlonin jälkeinen jalkateräkipu rauhoittui, kun en lääketieteellisen pääsykokeen lähestyessä juuri muuta voinut tehdä kuin istua paikallani lukemassa. Ikävä kyllä pääsykokeen jälkeen, kun oli taas aikaa juosta ja pyöräilläkin, jalkaterä alkoi uudelleen oireilla ja samoin keväältä aikaisemmin tuttu juoksijanpolvi. No jos tästä tilanteesta jotain positiivista pitää etsiä, niin ainakin on hyvä, että kaikki nämä vammat osuvat samaan hetkeen, kun en kuitenkaan pystyisi vetämään triathlonkisoja olkapääongelman vuoksi. Polvi ja jalkaterä rauhoittuvat varmasti melko nopeasti levolla, mutta olkapään kuntoutuminen vie aikaa. Uskon kuitenkin, että kovalla työllä se onnistuu ja pääsen taas kunnolla treenaamaan myös uintia!